Eija Joki piti valmistujaispuheen 27.5.2016

Eija Joki valmistui lähihoitajaksi Luksian aikuisopistosta 27.5.2016

Hyvä juhlavaki, vanhemmat, perhe, kummit, opettajat ja kanssa opiskelijat

Kuten ystäväni ja perheeni minua opettaneet ja arvioineet opettajat sekä opiskelijakollegat tietävät, minulla on ollut tapana pohtia asioita ja tuntemuksia kirjoittamalla enemmän kuin puhumalla. Niinpä nytkin tässä puheenvuorossa tuon esille ajatuksiani matkan varrelta. Mennään ajassa lähes 2 vuotta taaksepäin ja mietitään, mitä matkan varrella oikeastaan tapahtui, mitä elämä, koulu ja työssäoppiminen meille ja minulle opetti. Mitä tarkoittaa opiskella aikuisena, perheellisenä, jolle toimeentulo on ensiarvoisen tärkeää? Miten sovittaa yhteen arki- ja perheen tuomat haasteet; riittääkö rahat, kestääkö perheen ja omat voimavarat ja jaksammeko motivoitua opiskelun tuomiin haasteisiin. Tarkoituksena on muistuttaa mitä tuleva uusi ammatti ja työ tarkoittaa meille ja miksi me tähän olemme ryhtyneet.

Syksyllä 2014 mennessä olimme läpikäyneet pääsykokeen ja psykologin haastattelun. Olimme jättäneet taaksemme lukuisia samaan ammattiin pyrkiviä ja lopulta päässeet arvokkaaseen A-ryhmään, kun olimme lunastaneet opiskelupaikan Lohjan Luksian aikuisopistossa. Yli 30 työvuoden jälkeen keittiöalalla, haave uudesta ammatista oli nyt lähellä toteutua.

Kaikki me opiskelijat, jotka nyt täällä olemme, olemme aikanaan hyvän päätöksen tehneitä. Olo on kevyt, helpottunut ja hyvinkin tyytyväinen sekä onnellinen opiskelun saamisesta päätökseen, joskin myös haikea yhden elämänvaiheen ja tavoitteen saavuttamisen johdosta. Olemme valmistuneet tai valmistumassa arvokkaaseen lähihoitajan ammattiin.

Tie ja matka, kuinka tähän on tultu, ei ollut varmasti kenellekään helppo. Sari muistaa varmaan, että emme aina olleet penaalin terävimmät kynät, mutta läpi mentiin. Opiskelu vei minun ja varmasti myös muiden opiskelijoiden vähäisen vapaa-ajan lähes kokonaan tai oikeasti sitä ei ollut lainkaan. Muu sosiaalinen elämä sai jäädä.

Tiedon haku ja sen rajaaminen oli vaikeaa koko matkan ajan, tutkintosuunnitelmien teko oli haastavaa. Suorituskriteeristön avaaminen tuotti tuskaa joka kerta yhtä paljon vaikka sanottiin ensimmäisen olevan vaikein. Tietotekniikka tuotti haasteita niin meille opiskelijoille kuin joskus opettajillekin. Kyllä jokaisessa luokassa pitäisi olla yksi Eero.

Koulunkäyntini, alussa iltaisin työn ohessa ja myöhemmin vuorotyössä, vaati perheeltäni paljon mukautumista. Äiti ei ollut hellan ääressä koulusta tai töistä tullessa, ruoka piti ihan itse tehdä tai lämmittää. Mieheni sanoikin ajoittain, että kokin huushollissa syödään taas mikroruokaa (ehkä hyvällä, koska oli mitä lämmittää).

Yhteiset illat ja viikonloput olivat ja ovat edelleenkin harvinaista herkkua. Tämä kaikki on yhdistänyt ja kasvattanut meitä perheenä. Perhe on oppinut ottamaan vastuuta tekemisistään, oppineet tekemään itsenäisiä ratkaisuja. Pyykki- ja tiskikone, imuri sekä kaupassakäynnit ovat tulleet tutuksi jokaiselle perheenjäsenelle. Meistä on tullut me ja tiimi, jolla on yhteinen päämäärä arjen sujumiseksi ja tavoitteen saavuttamiseksi.

Tämä me-henki olisi hyvä muistaa työssäkin, jossa jokaisen panos, se pienikin, on tärkeä ja jokaisella on jotain annettavaa ja osaamista, jokaista tarvitaan. Ilman asiakkaitakaan ei meitäkään tarvita. Jokaisella tulee olla sama päämäärä: asiakkaan hyvinvointi. Koulu kannusti tutustumaan harjoitteluaikoina mahdollisimman monipuolisesti eri alan kohteisiin. Oli hyvä mennä oman mukavuusrajan ulkopuolelle, nähdä ja kokea jotain aivan uutta. Näyttötutkinnot voi ja kannattaa suorittaa ns. ei perinteisissä ympäristöissä. Ne vaativat vain hieman hienosäätöä, mukautumista ja soveltamista kriteereihin. Ne antoivat kuitenkin paljon enemmän ja lisäsivät haastetta työskentelyyn. Siksi oli hieno huomata, että osaamisalan vaihtokin oli mahdollista kesken opintojen, samoin kuin omaehtoisesta opiskelijasta tuli oppisopimusopiskelija.

Oli hienoa seurata sekä kuunnella opettajien ja opiskelukumppaneiden elämän tuomia käytännön kokemuksia, vaihtoehtoja ja varmuutta, näistä kokemuksista on opittu paljon. Me aikuisopiskelijat opimme eri tavoin kuin nuoret, meillä on elämänkokemus apuna. Avoin vuorovaikutus luo hyvää ilmapiiriä opiskeluun. Tutustumiskäynnit ja kokemusasiantuntijat olivat innostavia ja antoivat vaihtelua. Asiantuntijakokemusten merkitystä ei voi korostaa riittävästi. Työssäoppiminen ja opiskelu antoivat minulle paljon ajattelemisen aihetta omaan arkeeni, miten hyvin minulla itselläni kaikki onkaan.

Oli ja on oltava itse aktiivinen kyseltävä sekä kyseenalaistettava asioita, jos haluaa tietää ja oppia. Tutkintoviikkojen jälkeen jäi mieleen, vanhusten hoito- ja huolenpito. Läheisyyden tarve säilyy iästä ja kunnosta riippumatta. Mielenterveys- ja päihdepuolella auttaminen ja puuttuminen on meidän jokaisen velvollisuus. Mielenterveyden keskusliiton vuoden 2020 visiota lainatakseni: ”Jokainen meistä on oikeutettu arvokkuuteen ja osallisuuteen”. Jokaisella meistä on jokin voimavara yhteiskunnalle ja palvelujärjestelmälle. Jokainen on oikeutettu mielen hyvinvointiin. Hoitajalla tai ohjaajalla tulee olla kyky nähdä aito ihminen, jolla on sairaus, joka pitää hoitaa ja tulee muistaa, että asiakas on paras oman elämänsä asiantuntija.

Kasvun tukemisessa autismi-asiakkaiden kanssa työskentelyn säännöt sopivat hyvin jokapäiväiseen työyhteisöömme (ja kotiinkin); kuinka tärkeää on pitää kiinni sovituista asioista ja säännöistä, puhua selkeästi ja ymmärrettävästi, tehdä riittävästi toistoja.

Hoitajana meidän tulee tiedostaa oma henkilökohtainen vakaumuksemme ja kantaa vastuu siitä. Meillä tulee olla kyky arvioida ja perustella osaamista, toimintatapoja ja vaihtoehtoja sekä tehdä yhteistyötä erilaisten yhteistyökumppaneiden kanssa. Lähihoitajan tärkein työväline on oma persoona. Hyvä hoitaja tunnistaa asiakkaan eri elämäntilanteet, historian ja niiden vaikutuksen sekä kunnioittaa niitä ja on empaattinen. Hänen tulee muistaa, että asiakkaalla on oikeus oikeudenmukaisuuteen, itsemääräämisoikeuteen, salassapitoon, kunnioitukseen ja hyvään hoitoon. Hoitajalla taas on tieto ja taito. Tärkeämpää on omata isot korvat kuin suuri suu! Lähihoitajan eettiset- ja Etevan arvot puhututtivat minua. Kuinka itsemääräämisoikeus toteutuu, kun asiakas itse ei ymmärrä tai tiedä omaa parastaan, voinko kumota tämän tärkeän kohdan ja jos voin, niin miten? Pystynkö toteuttamaan tasa-arvoista hoitoa ilman henkilökohtaistamista. Hoitajalla tulee olla kyky erottaa milloin työ on asiakkaan itsemääräämisoikeuden rajoittamista, milloin huolehtimista. Tämänhetkisen työnantajani, Etevan, tämän vuoden visio on olla asiakaslähtöinen palveluntuottaja ja kaksi heidän arvoistaan kohtasi minun omien arvojeni maailmassa. Kuinka saada yhteistyön voima ja ihmisen kunnioittaminen kohtaamaan arjessa? Etevan yksi monista ajatuksista hyvästä työntekijästä on, että työntekijä kunnioittaa ja arvostaa asiakasta, antaa hänen elää omaa elämäänsä, kohtelee häntä kuin aikuista. Tämä sopii varmasti muillekin työpaikoille. ltse toivon olevani vastuullinen ohjaaja, joka kantaa vastuun työstään, itsestään, työkavereistaan ja jaksaa ylläpitää ammattitaitoaan yllä opiskelemalla lisää jossain muodossa jatkossa sekä olla yksi vahva lenkki koko tiimin toiminnassa.

Toivon näiden mietteiden herättäneen ajatuksia kuulijassa ja ajatuksen siitä, että olen tai olemme olleet hyvänä esimerkkeinä nuorille, että jokainen ikä on hyvä ikä opiskella, aina voi oppia uutta, kaikki on meistä itsestämme kiinni.

Näihin ajatuksiin on hyvä pohdintani lopettaa menneestä ja kiittää opettajia ja koko Luksian henkilökuntaa: Annoitte meille hienot eväät ja opit työelämän varrelle. Kiitos kaikille taustavoimilleni, jotka jaksoitte kannustaa maaliin saakka opinnoissani. On aika suvivirren, siis korkkarit kattoon, tää päivä on meidän. Olemme ammatillisen kasvun alussa, emme kuitenkaan enää ole noviiseja vaan edistyneitä aloittelijoita ja jokaisella takana jonkinlainen kokemus ja osaaminen. Tänään, kun vannomme lähihoitajan valan ja painamme lähihoitajan lakin päähämme, kannamme sitä ylpeänä lähimmäisestä välittämisen, huolehtimisen, hoitamisen ja hoivaamisen merkkinä.